Suomalaisten kalastusinto on osa kulttuuriperintöä. Ehkä syynä on se, että Suomessa on niin paljon vesistöjä ja olemme tottuneet viettämään kesiä järvien ja merten rannoilla. Kalastus kuuluu olennaisena osana myös lapsuusmuistoihin ja moni jatkaa nuoruudessa opittuja perinteitä aikuisenakin.

Lapsuuden muistoihin kuuluu saumattomasti saaressa vietetyt kesälomat. Silloin ei ollut nykyajan viihdykkeitä kuten matkapuhelimia tai televisiota käytössä vanhassa saaristomökissä, eikä ollut juoksevaa vettäkään eikä sähköjä. Siitä huolimatta ne kesät ovat jääneet mieleen hauskoina, seikkailun täyteisinä ja lämpiminä. Pitkiä, yhtämittaisesti saaressa viettyä kesiä ja niitä harrastuksia mitä mielikuvitus keksi on oikein ikävä. Myös niitä perinteitä joita silloin vaalittiin ja uusia taitoja mitä opittiin ei koskaan unohda, niin vaikuttavaa oli se aika. Jännittävimpiä asioita mitä oppi ja sai kokeilla, jo melkoisen nuorena, oli kalastus. Ensin mentiin mukaan nostamaan verkkoja vaarin kanssa ja sen hullun suuren kalansaaliin raahaaminen rantaan oli jo sinänsä hirveän hauskaa. Kaikki paikalla olijat osallistuivat kalojen perkaamiseen, myös me nuorimmat. Oli hienoa saada pitää pientä puukkoa, vähän tylsähän se taisi olla, ja seurata miten kala oikeaoppisesti pitää avata. Niitä oli valtavan monta. Ei haitannut yhtään. Oli hieno tunne myös saada itse halstrata omat pikku kalansa ja syödä ne illalliseksi. Mikään ei ollut parempaa. Hymyssä suin jäin odottamaan seuraavaa kalastustapahtumaa. Se itse asiassa tulikin melko pian, sillä esiin kaivettiin saunan takana olevasta varastosta nippu vanhoja mato-onkia, ties kuinka kauan ne siellä oli olleet, varmasti mökin alkuperäistä kalustoa

Laiturin nokasta näkee paremmin

Saunan edustalla oli pitkä laituri joka oli juuri passeli mato-onki kokeilulle. Kohon punainen raita oli jo vähän haalistunut, mutta niin simppeli onki kyllä toimi hyvin vaikka jo vanha olikin. Mato-onki kalastuksen hyvä puoli on se, että sitä voi harjoittaa hyvin laiturin nokasta käsin. Ei tarvitse pakkautua veneeseen ja sulloutua pelastusliiveihin, senkun heiluttelee varvastossuja siinä ja paistettelee päivää. Ehdottomasti suosikkini kalastusmenetelmistä. Ulkosaariston meri on niin kirkas ja puhdas että laiturin nokasta näkee hyvin pohjaan asti, ja myös ne siellä lymyilevät sintit. Pikku matoset oli kaivettu mummon kukkapenkistä jossa nyt sattui olemaan juuri sopivaa multaa lieroille, muualla tällä kallioisella saarella ei oikein matoja nähnytkään. Joskus piti turvautua pullan paloihin, näyttivät toimivan yhtä hyvin. Valtava riemun tunne oli se, kun vihdoin pikku ahven tarttui syöttiin. Oli hienoa tarkastella tätä kaunista kalaa siinä kirkkaassa auringon paisteessa ja irrottaa se kurja koukku siitä kalan huulesta. Kaikki ikävät jutut oli pakko kuitata vain sillä, että se kuuluu kalastuksen luonteeseen. Tosin olin vannonut itselleni jo silloin että kaikki mikä koukkuun tarttuu myös perataan ja syödään. Mitään luonnon luovuttamaa ei haaskata, tämä pitää edelleen. Mitä ylpeyttä voikaan tuntea kun omin käsin saalistetut ja peratut ahvenet paistuivat siinä halsterissa. Elämä oli silloin paljon yksinkertaisempaa ja se taito iloita pienistä asioista on ainutlaatuista (no, silloin ne tuntuivat suurilta asioilta). On hienoa kun välillä voi palata tuohon tunteeseen myös aikuisena kalastuksen parissa. On jotenkin yhtä aitoa edelleen olla soutuveneessä nostamassa verkkoja ja kokea se jännitys ja ilo jonka kalansaalis saa aikaan. Toivottavasti mahdollisimman monella muullakin kanssakalastajalla on tällaisia lapsuusmuistoja joita vaalia, ja “madon pujotus koukkuun”-taitoja joita jakaa edelleen seuraavalle sukupolvelle. Lapsuus on lahjomatonta ja näitä ensimmäisiä kalastusmuistoja kannattaa kohdella aarteina. Mihinköhän ne mato-onget joutuivat?

Laiturin nokasta näkee paremmin