Kuvittele, että hyppäät turkooseilla laineilla keinuvan veneen laidan yli sukelluslaitteet ylläsi, ja alat painua pikkuhiljaa alaspäin kohti meren pohjaa.

Ympärilläsi vilahtelee värikkäitä, kauniita kaloja, jotka parvina kahahtavat karkuun sinut vaistotessaan. Kaikkialla on hiljaista ja rauhallista, ja silti niin eläväistä. Merenpinnan alla aukeaa täysin uusi maailma, jossa merenalaiset vuoret kohoavat, koralliriutat uhkuvat värejä, levämetsät heiluvat virroissa ja sadat tuhannet eläinlajit elävät veden sylin suojassa. Sukellusvarusteiden kanssa voidaan sukeltaa aina 60-80 metrin syvyyteen. Syvempiin tutkimusretkiin tarvitaan erityisvalmisteinen puku. Puvun kanssa päästään tutkimaan meriä jopa satoja metrejä pinnan alapuolelle. Sen jälkeen paine muuttuu jo niin kovaksi, että niin ihmiskeho kuin sukellusvarusteetkin joutuisivat liian suurelle koetukselle. Syvyyksien elinolosuhteet poikkeavat totaalisesti maanpäällisestä, ja siellä elääkin todellinen eläinten ihmemaailma. Kun laskeudutaan parin kilometrin syvyyteen, paine muuttuu musertavaksi. Merten syvyyksiä tutkitaankin erityisvalmisteisten sukeltajarobottien avulla. Vedessä on säkkipimeää, ja lämpötila on vain muutamia asteita. Veden pH-arvot muuttuvat, ja happipitoisuus pienenee. Tässä ympäristössä kasvaa eliöitä, joita emme osaisi kuvitella parhaalla mielikuvituksellammekaan.

Syvyyksien kalat ovat usein petoja

Suurin osa meren syvyyksissä elävistä kaloista on petokaloja. Niillä on tunnuksenomaisesti suuri suu, valtavat hampaat ja venyvä vatsalaukku. Näin ne voivat syödä itseään suureampiakin saaliita. Valtaisasta paineesta johtuen kalojen rakenne on hyytelömäinen. Niiltä puuttuu myös uimarakko – se ei kestäisi syvyyksien painetta.  Lyhtykrotti on oiva esimerkki syvyyksien petokaloista. Sitä tavataan lämpimissä valtamerissä, noin kilometrin syvyydessä. Sen ruumis on lyhyt ja pyörä, hampaat valtavat ja terävät, ja silmät suurikokoiset. Ulkomuodon tekee erityisen kummalliseksi ensimmäisen selkäevän pidentymä, jonka päässä oleva elin tuottaa valoa riippuen kalan pään yläpuolella kuin katulyhty. Lyhtykrottinaaras on uroskrottia huomattavasti suurikokoisempi. Urokset jäävät korkeintaan kolme sentin pituisiksi, kun taas naaras kasvaa jopa viisinkertaiseksi. Tämä on tyypillistä syvänmerenkroteille, ja tiettyjen krottilajien uroot elävätkin naaraiden loisina.

Pensaskrotin jäädessä hyvin pienikokoiseksi petokalaksi, ahmattiankerias voi kasvaa jopa kahden metrin pituiseksi. Suuren osan pituudesta tosin muodostaa kapea, siimamainen häntä, jonka päässä kasvaa valoa tuottavia elimiä. Ahmattiankerias voi syödä todella kookkaita saaliita suuresti venyvän vatsalaukkunsa ansiosta. Sen valtava kita on varustettu kolmella tai neljällä hammasrivillä. Kidan pituus saa kalan näyttämään kummallisen epäsopusuhtaiselta, se ulottuu pitkälle ankeriaan silmien taakse. Merten syvyyksissä voidaan tavata myös todellinen jättiläinen, joka on kuin sadusta eloon herännyt hirviö. Selkärangaton kolossikalmari voi kasvaa jopa 14 metrin pituiseksi ja painaa jopa 500 kg. Kolossikalmarin silmät ovat jättimäisen suuret, niiden uskotaan olevan suurimmat koko maailman eläinkunnasta. Sen metrien pituisten pyyntilonkeroiden päässä on imukuppien lisäksi terävät koukut, jotka ovat kääntyneet helpottamaan saalistusta.

Merenpohjan mysteerit aukevat pikkuhiljaa

Pinnan alta löytyy toki myös kaloja, jotka eivät ole petoja. Esimerkiksi kielikampelan Symphurinae-alalaji on varsin kiintoisa tuttavuus. Se viihtyy hydrotermisten purkausaukkojen läheisyydessä. Nämä purkausaukot pulputtavat ympäristöönsä tulikuumaa ja metallipitoista vettä. Ajatus elämästä näiden purkausten lähellä tuntuukin oudolta. Kielikampela on kuitenkin kuin kotonaan metallirikkaassa vedessä. Se voidaan tavata makaamassa sulan rikkilammikon päällä, vain ohuen, kiinteän kuoren sen erottaen 180-asteisesta nesteestä. Näiden lammikoiden pH-arvo on vain 2, lähes sama kuin rikkihapolla. Sen ruokavalion uskotaankin muodostuvan pääasiallisesti rikkiyhdisteitä hajottavasta mikrobimatosta, ja muista liian lähelle uskaltautuneista, kuolleista kaloista.

Merenpohjan mysteerit aukevat pikkuhiljaa

Valtamerien syvyydet ovat kenties maapallon ainoita vielä tutkimattomia paikkoja. Jopa 60 prosenttia valtamerien pohjista ovat vielä ihmiselle täysin tuntemattomia. Haastavat olosuhteet tekevät tutkimuksista painaaita ja työläitä. Kukapa tietää, minkälaisia ihmeitä ja eläinmaailman aarteita niistä tullaan vielä löytämään tutkimuksen edetessä.